Kaukolämpö on kaupungeissa ja taajamissa asuville suomalaisille tuttu ja turvallinen
lämmitysmuoto. Ylipäätään se on selkeästi suosituin lämmitystapa,
uudisrakentamisessa vieläpä korostetusti suosituin.
Toimintaperiaatteeltaan kyseessä on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen tapa lämmittää. Vettä lämmitetään voimalaitoksessa ja sieltä kuuma vesi (tai vesihöyry) johdetaan kaukolämpöputkia pitkin asiakkaille. Laajoissa verkoissa apuna voidaan käyttää lämpökeskuksia.
Asiakkaat, esimerkiksi taloyhtiöt, ottavat lämmön vastaan lämmönjakokeskuksissa. Näistä lämmönvaihtimen kautta lämpö siirtyy edelleen esimerkiksi pattereihin.
Kaukolämpö voi olla ympäristöystävällinen vaihtoehto tai sitten ei: kaikki riippuu sen tuotantotavasta. Kehityssuunta on joka tapauksessa positiivinen, sillä 2010-luvulla uusiutuvien energialähteiden määrä kaukolämmön tuotannossa on kaksinkertaistunut. Ilmastoneutraaleja energialähteitä (uusiutuvat lähteet ja hukkalämpö) tuotannossa on jo yli 50 prosenttia. Etenkin turpeen käyttö on puolestaan vähentynyt voimakkaasti.
Edut – yksi kaukolämmön suurimmista valttikorteista on sen toimintavarmuus. Keskimäärin kaukolämmön toimitus keskeytyy vuodessa vain tunnin, parin ajaksi. Kaukolämpö on myös hyvin energiatehokas vaihtoehto, ja sen käyttämä tekniikka on hyvin pitkäikäistä. Kiinteistön arvolle kaukolämmöllä on positiivinen vaikutus. Nykysin kyseessä on myös entistä useammin ekologinen vaihtoehto ilman suuria lisäkustannuksia.
Haitat – ehkäpä suurin haittapuoli kaukolämmössä ovat sen vaatimat alkuinvestoinnit, joiden ansiosta vaikkapa sähkölämmitys nousee edelleen monen kirjoissa varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Harvaan asutuilla alueilla kaukolämpö ei taas ole realistinen vaihtoehto rakennuskustannusten ja lämmönsiirrossa aiheutuvan häviön johdosta.
Kaukolämmön hinnanmuodostumisen taustalla on monta tekijää. Asiakkaan laskulta löytyy sekä energiamaksu että vesivirtamaksu. Ensin mainittu perustuu energiankäyttöön, ja tavallisesti se päivitetään neljästi vuodessa. Vesivirtamaksu taas on kiinteä maksu, joka kattaa lämmön tuotannosta ja siirrosta aiheutuvat kiinteät kustannukset, kuten tuotanto- ja jakeluinfrastruktuurin kunnossapitokulut ja investoinnit.
Tuotantokustannukset näkyvät hinnoissa ja ne vaihtelevat Suomessa voimakkaasti vuodenaikojen mukana. Talvella kaukolämpö on kalliimpaa kuin kesällä. Suhteellisesta edullisuudestaan huolimatta kaukolämmön hinnat ovat nousseet koko 2000-luvun ajan. Vuodesta 2000 vuoteen 2018 kaukolämmön hinta kasvoi 137 prosenttia. Tämä onkin ajanut monet etsimään vaihtoehtoja.
Maalämpö on noussut 2010-luvulla tehdyssä uudisrakentamisessa kaukolämmön jälkeen suosituimmaksi lämmitystavaksi. Sitä käytetään jo noin viidennesosassa uudisrakentamista. Maalämmön alkuinvestoinnit ovat tavallisesti kaukolämpöäkin suuremmat, joskaan kaikissa tapauksissa tämä ei päde ja ero ei välttämättä ole suuren suuri – hintaerot ovat kaventuneet.
Uuden maalämpöjärjestelmän hankintakustannukset omakotitaloon ylittävät joka tapauksessa selkeästi yli 10 000 euroa. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että maalämmöllä lämmittäminen tulee ajan mittaan kaukolämpöä edullisemmaksi.
Sähkölämmityksen suosio on hiipunut tasaisesti, mutta edelleen noin 15 prosenttia asuin- ja palvelurakennuksista lämmitetään pääasiallisesti sähköllä. Pienet alkuinvestoinnit puoltavat asunnon sähkölämmitystä, ja se on monelle erinomainen vaihtoehto varsinkin täydentävänä lämmitysmuotona. Sähköpattereiden energiatehokkuus on sekin parantunut vuosien varrella rutkasti.
Jos lämmität kotiasi sähköllä joko kokonaan tai osittain, maksat asumisviihtyvyydestäsi tältäkin osin sähkölaskussasi. Ylimääräistä ei kuitenkaan kannata sähkölämmityksestäkään maksaa.